Viski osa 3. Laphroaig 10

Oman kokemukseni perusteella Laphroaig on ainakin Suomessa tunnetuin, joskaan ei aivan yhtä hyvin ymmärretty, Islay viski. Monet ovat siitä kuullet, useat sitä ovat jopa maistaneet, harva on pitänyt.

Alla oma tarinani jälkipolville tiedoksi:

Minunkin viskiharrastukseni palautuu tähän hebridien väkevään helmeen. Kävi nimittäin niin, että 1990-luvun alun laman pyyhkäistyä läpi suomalaisen rakennusteollisuuden kuin Atlantilla vellova myrsky ikään vain voi, päätti äitini päivänä muutamana lähteä Skotlantiin korjaamaan turvekattoista kivimajaa. Niin kyllä, juuri näin tapahtui. Tuolloin hän myös kävi Islayn saarella ja ilman sen kummempaa syytä osti pullon Laphroaigia. Meillä ei juotu viskiä, joten pullo jumitti kaapin perukoilla, kunnes muuan vuosituhannen taitteen kesänä olin lähdössä ystäväni Timon mökille Pohjois-Kymenlaaksoon (teknisesti kai käytännössä se on jo Etelä-Karjalaa mutta...). Matkaevääksi sain tuon litran viskilekan, mikä oli mukavaa.

Illan tummuessa saunan väsyttämät nuoret miehet olivat käyneet saunakammarin pyödän ääreen parantamaan maailmaa (joskaan emme omaa tulevaa oloamme), kun läväytin lekan pöytään. Olihan se helvetin pahaa, kun siinä naama irveessä vedimme viskiä kuvitellen kai, että pahaahan sen oli tarkoituskin olla. Minäkin olin tuolloin vodkamiehiä, mieluiten sitruunan ja mehun kanssa, kuten useimmat kanssasuomalaiseni. Mutta jokin tässä savuisassa, tervaisessa ja turpeisessa nesteessä tuntui oikealta, tuon illan jälkeen viskistä oli tullut osa ajatusmaailmaani.

Kuten naapurinsa Laphroaig on "kultainen", eli oranssinruskea, Lagavulinia hieman vaaleampi tosin. Paksu valuma antaa ilmi viskin turpeisen luonteen.

Ensimmäinen tuoksahdus on terävä, suorastaan pistävä ja alkoholinen. Laphroaigissa on selvästi viinaisampi sävy kuin Lagavulinissa tai Ardbegissa. Tämän vahvan tuoksun alta paljastuu kuitenkin marjaisan (puolukka) makea käynyt sävy merisuolan ja savuavan tervahaudan lomasta. Lisäämällä hienoinen loraus vettä tämä häivähdys vain vahvistuu jykevämpien merellisten tuoksujen lomasta. Vaikka onhan se hento!

Ensimmäinen suullinen tuo vahvan suolaisan puraisun suuhun. Maku ei ole niinkään turpeen kuin fenolin ja savun täyttämä. Sora on vähemmän vahva kuin Lagavulinissa, mutta nytkin läsnä kitalaessa. Suullinen on laaja ja täyteläinen, mutta jälkimaku jopa lyhyt ja hieman ontto. Laphroaig on rujo ja nopea Islay, se ei kehity hitaasti vaan antaa heti ja paljon.

Isompi kulaus tuo myös turpeen esiin, ja kun vahva maku saa maistelijan haukkomaan henkeään on kuin Aubreyn haamu harjoittaisi 40 kanuunaisen täyslaidallista, niin savuinen ja pistävä tuo henkäys on. Silti kaiken tämän tulen ja tappuran jälkeen jää suuhun häivähdys makeaa. Tuo mainitsemani metsäkankaan marjaisa makeus on vaivihkaa kehittynyt kukkeaksi hunajaiseksi, muttei silti liian sokeriseksi, pehmeydeksi.

Hyökkäävän alun jälkeen Laphroaig tarjoilee miellyttävän makumatkan syvälle Islayn viskien hienoimpiin perinteisiin. Se vaatii maistajalta paljon, mutta tarjoaa paljon myös itsekin. Helppo se ei ole, mutta vakaa ja luotettava.

Äidilleni kertoivat paikalliset saarella, että Laphroaig on kaikista Islayn viskeistä se, jota vedetään villapaita päällä rantakalliolla suoraan pullosta! Ja tämä on helppo viskiä juodessa uskoa. Parhaimmillaan viski onkin, kun juoja on valmis totiseen yrmistelyyn käsi nyrkissä. Tämä on todellinen äijien juoma.