Historiaa ja heviä

Markku Jokisipilän väitöskirja hyökkäsi (mielestäni täysin asiallisesti) Suomen lähihistorian yhtä ehkä kauheimmista valheista, erillissota-myyttiä, vastaan. Sittemminkin hän on asiallisesti taistellut suomettunutta historiareaktionismia vastaan, mutta noin viisi minuuttia sitten arvostukseni häntä kohtaan ihmisen nousi noin viisimiljardikertaisesti, koska.

Tämä on nimittäin ensimmäinen kerta, kun kukaan nostaa alakulttuurimme ulkopuolella Carnivoren ansaitsemalleen korokkeelle. Tästä on hevissä kyse; ei tarvitse olla mitään muuta kuin sitä mitä on, kunhan diggaa!

Minä kiitän sinua Markku Carnivoren ja historiantutkimuksen puolesta tekemäsi arvokkaan kulttuurityön puolesta.

Merihistorian päivät 2009

Jos twittaisin, olisi ollut paljon kerrottavaa. Kuitenkin lyhyesti vähän kertomaa merihistorian päiviltä Kotkan Merikeskus Vellamosta. Nyt kun toisiksi viimeinen esiintyjä on lauteilla (vieressäni) ja kaikki ihmiset on saatu ruokittua ja osa puhujista jo kotimatkalle, voin todeta, että hyvin on homma mennyt.

Perjantaina oli säätöä ja tutkijapalaveri, joka minulta meni ihan säädön nimissä. Samalla oli miljoona pikkuasiaa. Lauantai meni sitten todellisella hätäkällä, varsinkin kun kaikkien järjestelyjen ohessa piti viimeistellä ja illan viimeisenä pitääkin oma esitelmä (graduaiheeseen liittyen).

No, sunnuntaina oli jo rennompaa.

Sisältöä pitää myöhemmin analysoida lisää. Lyhyesti kuitenkin on todettava, että saimme mukaan maailman mittakaavassa kovan luokan ympäristöhistoriaa ja meriarkeologiaa. Aiheet vaihtelivat valtamerien kalapopulaatioiden historiallisesta mallinnuksesta puun mikrobiologiseen hajoamiseen vedessä, sekä Helsingin länsisataman etnologiasta uusimpien kaikukuotausmenetelmien käyttöön laivahylkytutkimuksessa. Vieraita saimme ympäri merellisen Suomen ja Hullin ja St. Andrewsin yliopistosta asti!

No, nyt homma on pian paketissa. Vielä pitäisi viikko jatkaa töissä, mutta ensi viikonloppuna minä pidän vapaata: jos siis on asiaa, niin soittakaa viikolla. Minä pistä perjantaina kännykän kiinni!

Mudvayne: The New Game

Mitähän uutta on tarjolla tällä kertaa? Mutaväinö on tullut tutuksi luomistaan tasaisen laadukkaista hevilevyistä (klassinen 50/50 sääntö pätee todella tarkasti, eli puolet on jööttiä ja puolet jautaa). Näinpä oli tietenkin pakko ottaa taas selvää:

1. Fish Out of Water

Intron kehittely antaa lupauksen jostain vinkeästä. Valitettavasti kun tätä vertaa kahteen edelliseen levynavausraitaan Silenced (The End of All Things to Come) ja Determined (Lost and Found) kappale jää pahemman kerran puolitiehen. Perusvarmaa keskitason ylittävää Mutaväinöä, muttei yhtään sen enempää.

2. Do What You Do

Uuden levyn radiohitti. Aloittaa Hellyeahin jälkimainingeissa akustisella kitaralla. Tästä puolirennosta kehittelystä päästään sitten takuuvarmaan hitti-Väinöön, eli harmonianytkytykseen, minkä takia tätä kuunnellaan. Takuuvarmasti iskevä riffi ja 100 % luotettavat laulut korkeine kätinöineen ja hentoine vastavirkkeineen luovat hyvän pohjan. Yllättävänä tekijänä iskee kahden minuutin kohdalla wah-kitarasoolo, josta Tribbett ehtikin Guitar Worldissä varoittaa. Aina jotain pientä uutta muuten varsin perinteisessä paketissa. Eiköhän tämä löydä tiensä best offille!

3. A New Game

Nimibiisi alkaa samanlaisella singlenotenytkytyksellä kuin toinenkin nimibiisi (the End of...), johon on ryyditykseksi laitettu suoraan Pantera-pelikirjasta kopioitu matala vastaava stereoääni (We're taking over this town). Selvästi on asiaa, muttei kuitenkaan mitään uutta. Tahdituskikat väliosassa ryydittävät sooloa, mutteivät oikein muuta. Ei tämä nyt suorastaan huono ole, muttei miten säväyttäväkään.

4. Have it Your Way

No sitten taas klasarislotille (levyn neljäs raita) himmeän hieno hittiriffi. Not Falling tulee vahvasti mieleen säkeistön dempatusta nytkytyksestä ja kertsi on todellakin ydinpommin varma paketti. Aikaa ei tuhlata tässäkään, vaan alle neljään minuuttiin ovat pojat saaneet kaiken olennaisen. Tosin kuten tuo Do Whatkin on kyseessä ns. keskitempoinen ralli, eli toistaiseksi levyllä ei ole ollut yhtään vihaista rykäystä.

5. A Cinderella Story

Vähän minä olen tähän (kiitos James H.) Roland Jazz Chorus soundiin kyllästynyt. Se nyt on niin uskomattoman mielikuvitukseton. Introsäkeistön takaa avautuu kuitenkin ihan kelpo puolihidas kehittely. Väliosan hitaan rento fiilistely kantaa erinäisiä country-henkisiä tunteita ja jotenkin tätä pitänee verrata Stone Sourin ensihittiin. Eihän tämä nyt oikein raskaskaan ole, kun kyseessä on kuitenkin balladi, nytkytysmatikkametallin vaatteissa. Ihan hyvä, mutta ehkä pitkällä aikavälillä vähän turhahko? No hyvä feidi (mikä itsessään on harvinaista).

6. The Hate in Me

Ryan Martinien basso nousee nyt ensimmäistä kertaa vanhoihin sfääreihinsä säkeistössä. Chad Gray yltyy oikein huutoon, joten nyt ollaan Väinön rankemmalla puolella. Biisi on kuitenkin parhaimmillaankin keskitasoa kekseliäisyydeltään tai riffeiltään, joten ei tästä nyt ihan liikaa jää käteen.

7. Scarlet Letters

Akustinen balladi, oikeastiko? No alkuun ainakin tämä on jossain Panteran Cemetaryn imitoinnin maisemissa. Mätön väliin on nivottu messeviä kitaraleadejä ja kertsien mättö on tyyliltään lähinnä Kotiteollisuutta. Mikä siinä oikein on, että pojat ovat seestyneet näin ja luoneet hengeltään näin keskitempoisen levyn? Taas kerran tämä biisi on itsessään varsin kiva, mutta jotenkin nyt ollaan enemmän AOR-rock kanavien kuin metallimeiningin lähteiltä käyty juomassa.

8. Dull Boy

Okei, nämä introlätinät ovat oikeasti huonoja. Jos tämä biisi alkaisi ilman niitä, siinä olisi potkua. Kuitenkin tässä on vihaa, joka on hyvillä harmoniatuplauksilla hiottu hyvään muottiin. Bassokin potkii läpi, kuten ennen muinoin. Ei ehkä omalaatuisinta tai hienointa Väinöä, mutta kivasti se noiden rentoilujen jälkeen herättää (tosin nytkin mukana on akustista ja tämäkin on keskitempoinen vetäisy).

9. Same Ol'

No huh, alku tuo mieleen lähinnä progerockin ja jonkun Toolin tai jotain. Onneksi pojat vaihtavat tahtilajia enemmän marssimetallin suuntaan ja alkavat potkia. Vähän on väliin saatu Static-Xstä opittuja sämpleherkutteluja ja call and response kehittelyjä Chadin eri lauluraitojen välille. Jää kuitenkin sellainen fiilis, että liian vähän liian myöhään. Tuntuu nimittäin, etteivät herrat saaneet kaikkea renkutusta Hellyeahilla systeemeistään, ja me kärsimme yhä tuon "black tooth Grinin" jälkitaudista.

10. Never Enough

Akustinen on ihan hyvä, mutta taas kerran pojat aloittavat kauniisti, kunnes noin 47 sekunnin kohdalla särökertsi potkaisee mätön hetkeksi päälle. Jos teette balladin tehkää se kanssa. Näille hybrideille on Cemetary Gatesin jälkeisessä maailmassa sijaa vain, jos riffit ovat juuri niin eeppisiä. Muuten biisin nimi vastaa kysymykseen onko tästä biisistä siihen... Don't waste my time todellakin.

11. We the People

Väinö palauttaa uskon valtioon. Ensimmäistä kertaa tällä levyllä ollaan vähän vauhdikkaammin liikkeellä. Ihan hyvinhän se luonnistuu, kun väliosan harmoniabassotauot tuovat sopivaa vaihtelua. Ainakin viimeinen biisi on tällä kertaa takuuvarmasti viihdyttävä, eikä torttu tai unikubia. Lauluissakin on vanhaa kunnon rappitempoa, jota on sitäkin todella kaivattu.

Mudvayne on selvästi tehnyt tasaisimman levynsä. Laatu ei varsinaisesti laske kesken kaiken, välissä ei ole hirveätä roskaa tai todella ylipitkiä progetteluja. Perusmateriaali on kuitenkin hitaampaa ja rauhallisempaa, eikä tämä ole välttämättä hyvä asia. Vihaa tältä levyltä on jotakuinkin turha etsiä. jos ovat laaksot matalampia ovat kukkulatkin vähemmän majesteettisia. No pari hyvää rallia tämä tarjoaa, eikä tämä tietenkään mitään Stingiä ole.

My Dying Bride: The Lies I Sire

Nyt seuraa pikaista jatkoa uusien levyjen rintamalla. My Dying Bride on jatkanut valitsemallaan tiellä läpi jäsenistövaihdosten ja motivaatio-ongelmien. Koska olen kova fani, olen ostanut kaikki levyt tähänkin asti, vaikka toissalevy Songs of Darkness, Words of Light olikin minulle yhtyeen pitkän uran selvä pohjanoteeraus. Nyt julkaistulla kymmenennellä albumilla For Lies I Sire on mukana enää kaksi alkuperäistä jäsentä, laulajakaimani Aaron ja kitaristi Andrew, toisin sanoen ne musiikillisen suunnan kannalta läpi yhtyeen tuotannon keskeiset ihmiset.

Edellinen albumi A Line of Deathless Kings oli minulle askel oikeaan suuntaan. Löydettyään itsensä uudelleen metallibändinä 1990-luvun lopun eurohevin teknoistumiskauden jälkeen MDB siirtyi levy levyltä kohti raaempaa ja raskaampaa suuntaa. Viulistin puute ja Aaronin haluttomuus laulaa olivat pitkään selviä vaikuttimia soinnissa. Tämä tie on käyty loppuun ja uudella albumilla keskeisenä voimana on selvästi se My Dying Bride, johon meistä niin monet pikkuhevarit 1990-luvun alkuvuosina ihastuivat:

1. Fall With Me 7:15

Aloituksena Like Gods of the Sun -henkinen vetäisy junnaavine kitarakuvioineen. Välissä pilkahtaa samoin hitaampi harmoninen osa, jonka päällä Aaronin hitaasti, kuulaasti lausumaa lyriikkaa. Vähän alta kolmen minuutin kohdalla uuden jäsenen Katie Stonen viulu iskee sisään vienosti ja varovasti. "Forget me as winter comes"; tässä ollaan selvästi palattu perusarvojen pariin, joskin loppua kohti saadaan aikaiseksi varsinainen hittinostatus ja siitä paluu jumitukseen, sillä onhan tämä doomia. Hyvä peruspaketti.

2. My Body, a Funeral 6:47

Hitaan, kuulaan kitaraosion päälle masentuneella äänellä avaava Aaron on aivan suoraan Swansin maisemissa. Biisin teeman esittelyn myötä iskevät harmonisoidut särökitarat ja sooloviulu hitaan laahaavan rumpukuvion saattelemina. Klassista MDB:tä siis. Väliosassa mennään puheen ja tomien ajamana, mikä tyylikeinona on selvästi Godsin ja prosentin mukanaan tuomaa. Puolessa välissä laulua uusi rumpali Dan Mullins esittelee sitten uudehkon elementin: välirumpufillin, joka on ihan jotain muuta kuin totuttu. Mullins hakkaa staccato-riffien väliin nopeita, kovia fillejä. Onnistuneesti. Tätä on kiva kuunnella "partaveitsi iholla", My Dying Bride on palannut!

3. The Lies I Sire 5:29

Taas aloitetaan Swansin hengessä puhtaasti esitellen teema, jonka päälle alkaa täysi, hidas räminä. Tästä päästään hitaaseen harmoniaan ja kuulaaseen lauluun. Toisin sanoen ei huudon huutoa toistaiseksi. Pääriffi ei ehkä päätä huimaa, mutta itse säkeistöjen harmonioissa ollaan taas perusasioiden parissa ja väliosan kitara-viulu-yhteistyö ja hidastukset ovat kyllä tuttuakin tutumpia.

Tietenkään tällaisia lauluja MDB ei olisi voinut tehdä hyvällä omallatunnolla vuosituhannen taitteessa. Tarvittiin sivupolkuja ja kokeiluja ja paluu juurille, jotta tällaisella vedolla olisi taas se arvo, jonka se ansaitsee.

4. Bring Me Victory 4:08

Hitti! Pääriffi on For Youn tasoinen klasari. Viulumelodia päätähuimaava ja rumpujen potkaistessa sisään tunne jo katossa. Kuiskattu säkeistö on onnistuneesti herkkä täyden mätön keskelläkin. Tämä biisi jatkaa Under Your Wings and Into Your Armsin ja My Hope the Destroyerin hienoa jatkumoa MDB:n poppirallien maailmassa. Tämä levy kannattaa kuunnella jo pelkästään tämän kappaleen takia.

5. Echoes From a Hollow Soul 7:19

Sear Me III -henkinen introriffi väistyy pianotunnelmoinnin alta, jonka tueksi palaavat suorastaan raastavat kitaraharmoniat. Kokonaisuudessaan nyt ollaan edellä mainitun trilogian maisemissa. Tämä voisi olla Sear Me IV, mutta onneksi ei ole. Jo edellisen osan kanssa alkoi historian paino olla enemmänkin haitta. Huomattavaa on myös Aaronin ilmaisullinen vahvuus. Herra on selvästi päässyt viimeisten viiden vuoden aikana ilmaisullisista esteistään eroon, ja nyt saadaankin kuulla hänen ehkä (suorituksina) hienoimpia melodisia kikkojaan. SIlti mitään juttuja ei viljellä liikaa, vaan Stainthorpe pysyy vahvasti siinä, mikä on MDB:stä tehnyt MDB:n.

6. Shadowhaunt 4:37

Rauhallinen pehmeän kitaranäppäily ja viulumelodia esittelevät rauhallisen tunnelmapalan, jossa on kaikuja Dreadful Hoursin herkimmistä hetkistä ja prosentin maanisesta rytmikkyydestä samalla. Tämä kuulostaa todella paljon Anatheman doom-rockilta Alternative Fourin ja Judgementin ajoilta. Yllättävä veto siis, muttei mitenkään huono sellainen. Ehkä ovat tämän itsekin tajunneet, sillä loppua kohti biisi kerää voimaa, ja laulut muuttuvat kätinäkuiskauskuoroksi uudemman MDB:n tyylisesti.

7. Sanctuario di Sangue 8:27

Kun biisillä on tällainen nimi, ei alku voi olla muuta kuin mättöä, eikä biisi tältä osin yllätäkään. nyt ollaan teknisemmällä MDB-akselilla, joskin taas kerran tätä albumia selvästi hallitseva seesteisyys on hyvin, hyvin vahva. Vähän alta kahden minuutin Aaron yltyy oikein huudahtamaan kuin sydänkipujaan konsanaan. Tätä ääntä emme ole kuulleet sitten The Angel and the Dark Riverin! Ja eikös väliosa alakin pelkällä lähimiketetyllä rosoisen herkällä viululla. Nimestään huolimatta mieleen tulevat sellaiset klassikot kuin Your Shameful Heaven ja Songless Bird. Perusarvojen parissa todellakin.

8. A Chapter in Loathing 4:46

Avausriffi on suoraan joku vanhoista bändin mättöriffeistä, ja muutenkin nyt ollaan Wordsin maisemissa. Tämä on selvästi se yksi ulkopuolinen tällä levyllä. Vanha MDB olisi ehkä jättänyt tämän laulun pois levyltä tiukentaen samalla koheesiota, mutta onhan näissä tilaa ja onhan välissä kuultu taustaambience ihan jännä heitto Cry of Mankindin suuntaan. Se ei silti korjaa sitä seikkaa, että tämä on levyn huonoin biisi. Missä Fever Sea avasi Light at the Endin parin raskaan ja hitaan kappaleen jälkeen tämä tulee kevyen seesteisellä levyllä liian myöhään ja oikeastaan vähän turhaankin.

9. Death Triumphant 11:06

Nimensä veroisesti tämä eeppinen lied alkaa suurella riffillä kumuavien rumpujen säestämänä. Vauhtia riittää alusta kun Aaron kehittelee teemaansa suorastaan varovaisesti. Vähemmän innostavan väliosan pelastuksena toimii viulu, jota ilman tämä olisi ollut vain huono tapa lisätä pituutta. Välillä nimittäin käydään taas Dreadfulin maisemissa tuoreemman MDB:n mukaisissa ja prosentilla esitellyillä maanisdepressiivisillä sävyillä. Kumman helposti päästään kuitenkin biisin puoliväliin. Eli kyllä he hommansa edelleen osaavat. Ja onhan tuo nostatusvaihe suureellisessa pateettisuudessaan todella iskevä, kun Aaron vielä korostaa tätä:

"I was cynical, I was beautiful
the deep secrets in my eyes
there was something there
that made me aware
a drop of passion in your eyes."

Ei ehkä paras (tai lähelläkään sitä) bändin pitkistä biiseistä, mutta pitkästä aikaa hyvän levyn lopettajaksi ihan sopivan eeppinen vetäisy.

My Dying Bride on palannut ydinosaamisen pariin, levittäkää sanaa!

Miksi se nyt on niin vaikeata?

Teen tarrasuodatusta Excelistä Wordiin. Ei pitäisi ikinä käyttää tätä paskaa, mutta ei ole vaihtoehtoja. Pelkään että otsasuoneni räjähtävät millä hetkellä hyvänsä. Oikeasti luulisi, että ne paskiaiset osaisivat korjata samat vanhat ongelmat, mutta ei samat vanhat möröt kummittelevat Office 2007 -sukupolvessakin (minulla tietenkin alla Mac Office 2008).

Ensinnäkin jos suodattaa listaa, joka on pitempi kuin oletusarvoinen yksi sivu, ei ohjelma osaa automaattisesti lisätä lisää sivuja, ellet ole etukäteen sitä itse tehnyt alle. Brilliant! Lisäbonuksena on tietenkin uuden Officen täysin muutettu käyttöliittymä, jossa on omat ideansa, mutta joka kuitenkin vain vaikeuttaa tekemistä kaikille, jotka ovat aikaisemmin näitä höyryäviä koodikasoja käyttäneet (eli 99,99 % meistä).

Paska, mikä paska -pääpalkinnon saa kuitenkin seuraava "toiminnallinen piirre": Excelistä suodattaminen on peruskauraa yhdistämisen hallinnassa, joten voisi olettaa, että Mac Word 2008 osaisi käyttää Mac Excel 2008:n xlsx-tiedostoja. Arvatkaapa mitä?



EI SE OSAA!

Joo, Word ei tunnista tätä tiedostoformaattia, vaan minun piti kopioida taulukkotiedot toiseen tiedostoon vanhalle Office 97-2003 tyypille.

Hajotkaa, niin minäkin!

Aqualung Revisited

Näin Jethro Tullin kolmannen kerran tiistaina, tälläkin kertaa Helsingin kulttuuritalolla. Lienee sanomattakin selvää, että keikka oli hyvä. Ihmekös tuo, kun ainoa bändi, joka voisi minulle enemmän merkitä, on Led Zeppelin. Lieneekin siis asiallista, hyvä lukijani, suhtautua seuraavaan arvioon tämän mukaisesti.

Saavuin keikalle muutamien vanhojen hippien kanssa samalla bussilla suoraan Fågelista, missä ystäväni J pian tervehti minua huurteisella Kultsan parkkiksella. Tällä kertaa ei edes tarvinnut jonottaa narikkaan, sillä ystäväni tuli omalla autolla; bonus! Joku känninen eilispäivän Elton John tosin "viihdytti" jonottavaa yleisöä nokkahuilulla. Edes minä en soita sitä kapistusta niin huonosti, kai.

No rynnimme siis suoraa oville, ja saimmekin paikan heti rässiteinijoukon takaa, mikä takasi meille paikan eturivistä aidalta; aziaa. Niin mikäli ihmettelet edellistä, tässä avain teinikulttuuriin. Etsi käsiisi kuva Metallica/Slayer/Anthrax-akselin fanista vuodelta 1985. Mustat pillifarkut, valkoiset isot lenkkarit, hihaton revitty farkkurotsi täynnä bändien kangasmerkkejä ja pitkä, siivottoman takkuinen tukka jokaiseen ilmansuuntaan sojottaen, siinä on rässiteinisi. Ne ovat viimeisten parin vuoden aikana tulleet takaisin.

Kun kävin 2000-luvun alussa katsomassa Jethroa Andersonin soololevyn The Secret Language of Birds jälkeen, olin noin pikaisesti katsoen yksi nuorimmista faneista paikalla. Kun sitten hiljattain näin bändin akustisella kiertueellaan, alkoi yleisössä selvästi näkyä uuden sukupolven esiinmarssi. No nytpä alkoi olo tuntua jo vähän setämäiseltä, sillä niin selvästi nuoret toivot olivat paikalle löytäneet; upeata!

Sitten asiaan:
Ja kyllä, se on bändin settilista. Toinen Tullilistani muuten...

Ensinnäkin. Aqualung-levyllä on 12 laulua. Niistä kuultiin nyt viisi. Jethro Tull on urallaan, joka on kestänyt muuten 40 vuotta (minkä varjolla muuten nyt kierrettiinkin), julkaissut kokonaista 21 uutta musiikkia sisältävää studioalbumia. Näistä tietenkin edellä mainittu on tunnetuin ja parhaiten myynyt, mutta olisin minä muitakin kappaleita voinut kuunnella.

Iloisina yllätyksinä tulivat Farm on the Freeway, jonka Anderson esitteli Tullin heavy metal -kaudelta (bändi voitti Crest of a Knave albumillaan kyseisen musiikkilajin Grammyn, joka jotakuinkin kaikilta suunnilta oli taattu Metallicalle). Ei se heviä ole, mutta hyvää musiikkia kuitenkin ja tämä yksi levyn parhaita biisejä. Samoin Fire at Midnight lämmitti minua huomattavasti, joskin yleisö ei ehkä ihan vielä ollut täysin herännyt meininkiin.

Tämä nimittäin tapahtui todenteolla vasta eeppisen, 9-minuuttisen työhevoselle omistetun Heavy Horsesin aikana. Dharma for Onen myötä siirryttiinkin sitten takuuvarmaan yleisönmiellytys linjaan, jossa ei yllätyksille jäänyt sijaa. Neljä viimeistä laulua ovat kaikki Aqualungilta, ja viimeinen niistä (yksi omista suosikeistani tosin) Locomotive Breath, varsin yleinen lopetuskappale Anderson et Co.:lle.

Seisoimme eturivissä suoraan Martin Barren Soldanonvoittoisen 4*12-Marshall räkin keskiakselilla, joten kitara oli hippusen yliedustettu äänimaisemassa. Muuten Kulttuuritalo toimi taas kerran ihailtavan luotettavasti. Kuuntelin koko keikan ilman tulppia, kuten edelliselläkin kerralla (ja Róisin Murphynkin keikalla), enkä havainnut huomattavaa väsymistä tai minkäänlaista huminaa jälkeenpäin. Hyvin tehty!

Rumpali Doane Perry oli kirjaimellisesti liekeissä läpi illan. Vanha herra paukutti settiään sellaisella vimmalla (varsinkin Dharman rumpusoolon aikana), ettei heikkopäisemmästi väliä. Tuplabasari rymistelyt olisivat olleet kotonaan Slipknotin keikalla ihan yhtä hyvin. Muuten bändissä tosin (kun ihan rehellisiä ollaan) on ikä alkanut näkyä. Luulenpa että ukkoutuminen onkin välttämätöntä. Eipä silti. Barren isoisämäinen kalju valui loppua kohti sen verran tiuhaan hikeä, että aloin jo pelätä hänen PRS:nsä puolesta. Andersonkin soitti akustista vain TAAB:ssä, sillä oli hiljattain telonut yhden vasemman käden sormistaan (joko keskari tai nimetön), mikä kavensi hippusen skaalaa, joskaan ei käsittääkseni vaikuttanut hirveästi setin luoteenseen. Voitte tietenkin tarkistaa tämän itse, täältä.

Silti, tuli siitä niin hyvä mieli, kun vielä J:n upean pass protectionin avustamana sain ensimmäisenä roudarin ojentamasta pinosta tuon settilistankin.

Sedät jaksaa todellakin heilua!

...meille jokapäiväinen huumeemme

Kovankin kiireen keskeltä on ihan hyvä palata perusasioiden pariin. Kun stressi painaa päälle ja töissä on melkoinen kiire, minä, kuten varmaan monet muutkin, nukun huonosti ja hoidan väsymystäni kofeiinilla. Kahvin voisi sanoa pyörittävän läntistä maailmaa (tämän luin kirjasta, mutta en sitä löytänyt muististani; kysykää, niin otan selvää).

Kahvin virkistävä vaikutus perustuu tietenkin kofeiiniin. Kannattaa muuten lukea koko tuo wikipedia-artikkeli. Se todellakin avaa silmänne, mikäli että tätä jo tienneet. Jos käytätte, niin tietäkää! Lyhyesti sanottuna tosin kofeiini on huumausaine, joskin kohtuullisen lievä sellainen. Näin ollen minä olen narkkari. Kahvia nimittäin pitää saada, päivittäin.

Kannattaa verrata ICO:n kantaan täällä.

Kun alkoholin kieltolaki sitä kokeilleissa maissa oli tunnetusti varsin epäonnistunut hanke, ja kun meillä kuitenkin on erinäisiä luvan varaisia sekä niistä vapaita stimulantteja (lapsikin saa ostaa kahvia kaupasta), voisimmeko me viimeinkin aloittaa keskustelun muita huumausaineita ohjaavasta politiikasta. Ensin The Economistin kanta asiaan (kiitos Michael!).

On totta, etten ehkä ole ihan tavis asian suhteen, sillä henkilökohtainen suhtautumiseni huumausaineisiin (ja kyllä kahvin sekä jossain määrin etanolin suhteen se on kovin ristiriitainen) on vallan kielteinen. En ole eläessäni polttanut tupakkaa enkä kokeillut muita "huumeita", vaikka tarjottu on, enkä koita. Se on kuitenkin oma henkilökohtainen päätökseni, joka perustuu varhaisnuoruuteni lukuharrastukseen. Tuolloin luin erinäisten aineiden vaikutuksista syövästä sydänkohtaukseen ja ties mihin ja päätin olla kokeilematta.

En kuitenkaan usko, että olen jonkinlainen yli-inhimillinen poikkeus, ja että "ne muut ihmiset" ovat heikkoja. Tieto näyttäisi kaikesta päätellen johtavan parempiin päätöksiin, ja lapsille ja nuorillekin osataan kertoa rehellisesti asioista. Nykyinen linja ei näytä toimivan ja holhous on jo lähtökohtaisesti varsin ongelmallista.

Mitä, jos taas yritettäisiin jotain muuta, eikä lyötäisi päätä seinään?

Lamb of God: Wrath

Palaanpa taas levyarvioiden pariin. Kiitos vinkeistä herra K.K:lle!

Lamb of God on vääntänyt omaa metalliaan jo jonkin aikaa. Virginialaisbändi on ollut W:n mukaan vuodesta 1990, ja sen musiikillista tyyliä on kuvailtu milloin death metalliksi, milloin metalcoreksi ja viimeaikoina myös groove metalliksi. No joo, nämä nyt ovat näitä termejä. Pelkästään nuo wikipedia-artikkelit riittänevät kertomaan, kuinka hölmöä tällainen genre-orjuus saattaa pahimmillaan olla. (Jos ette usko, niin lukekaa.)

Palatakseni asiaan, täytyy alkuun todeta, että Lamb of God toi aiempaa huomattavasti selvemmin Pantera-vaikutteensa esiin edellisellä pitkäsoitollaan Sacrament:llä vuonna 2006. Oma suosikkini bändiltä on vahvasti tähän suuntaan nojaava Redneck. Nyt bändi on sitten pulauttanut uuden paketin pihalle, ja kun näitä mennään kesällä katsomaan, niin tästä lähtee:

1. The Passing

Avausraita on 90-metallista tuttu intro! Tasan kaksiminuuttinen instrumentaali lähtee puhtaalla Metallica-vaikutteisella näppäilyllä ja räjähtää aivan yhtä Hetfield/Hammett henkiseksi harmoniakitarajamiksi puolen minuutin kohdalla. Turhahan tämä biisi on mutta niin vietävän kaunis.

2. In Your Words

Siirtymä edellisestä on tyypillistä detskua: pikafeidillä suoraan kone käyntiin. Jotenkin tässä on samaa kehittelevää fiilistä kuin edellisessä avausrallissa Walk with Me in Hell. Tosin tiukempi tämä on ja jotenkin virkeämpi. Säkeistön alternateriffin singlenote vetäisyssä on jopa todellista hevieteerisyyttä. Väliosa taas on klassista matikkametalliruntua ja outro harmonista kehittelyä. Miksi tätä pitäisi grooveksi kutsua, kun se kuulostaa ihan Mudvaynen ja Mastodonin sekasikiöltä, Mastoväinöltä! Hyvä biisi siis.

3. Set to Fail

Sitten jotain tiukempaa. Varsin perinteinen aloitus avaa tyypilliseen LoG säkeistöön, jonka myötä päästään tavallista innostuneempaan kertsiin pinch harmonioineen, kromaattisine kuljetuksineen kaikkineen. Takuuvarmaa lammastahan tämä. Väliosan tykitys riffi ja soolo nostavat tunnelman kattoon. Down pick to the max! Loppua kohti tämä lähes neliminuuttinen biisi kuitenkin käy vähän pitkäksi, kun muutosta ei tulekaan, mikä pudottaa osakkeet hyvän tasolle.

4. Contractor

Alkuun on pyydetty Billy Bob -serkku huutamaan. Etelässä ollaan ja tiukalla asenteella. Nyt ollaan taas Pantera-maassa, mistä esimerkkeinä tiukat säkeistöt ja hidastettu kertsi, sekä vielä hitaampi bassoalkuinen väliosa. Tämä on sitä perinteisempää peruslammasta, vähän jo sitkeää, joskin hetkittäin maukasta, muttei mitenkään yllättävää.

5. Fake Messiah

Nimi ei lupaa hyvää (nämä nimet eivät nimittäin koskaan). Megadeth-henkinen kyttäysriffi puskee sisään kuin paha darrahiki Daccassa ylitiukan virvelin (lattiamikki) tukemana. Riffitkin ovat tällä kertaa sitä perusjytteä. Tämä on ihan jees, muttei mitenkään ylevää: Messiah, prophesy denied. Todellakin, ei mitään uutta tässä teemassa. Pakko näitä Yv-bändien +-angstin synnyttämiä biisejä on teitenkin tällä alalla kuunnella, mutta kun niissä ei ole ollut pitkään aikaan (jos koskaan) mitään rakentavaa tai mielenkiintoista. Ottaisitte oppia MDB:n Aaronilta.

6. Grace

Niin tämä bändihän vietti edellistä levyä mainostaneen kiertueensa pitkälti In Flamesin kanssa. Onko siis yllätys, että Flamendalen-henkinen nimi kätkee taaksensa liekkisän melodisen intron ja suorastaan häiritsevän tutun tykityksen. Ainoastaan Randy Blythen matalan uhkaava örinä muistuttaa siitä, että kyseessä ei ole se yksi ruotsalaisbändi. No joo, väliosa on ihan selvästi taas lammasta. Harmoniat ovat kuitenkin jotain todella uutta pojilta. Hienoa! Lisää tällaista.

7. Broken Hands

Hardcore huuto avaa tämän kappaleen, josta ensimmäisenä tulee lähinnä mieleen (pelottavaa kyllä) Machine Head. Tällaisessa ympäristössä Blythe on tosin parhaimmillaan. Kappale kulkee eteenpäin kuin dieselveturi puikoissaan Teuvo Merilokki. Kaiken lisäksi kertsin johtoriffi on todella koukuttava. Ei paha!

8. Dead Seeds

Huijarimessiaan virveli tekee paluun (liian aikaisin). Dimebagiltä opittu matalalta vedettävä löysähkö bendiriffi hallitse tämän vääntäisyn breikkiä. Se onkin sitten ainoa todella mieleenpainuva juttu tässä kappaleessa. Chris Adler tosin kantaa turhiakin hetkiä tiukkaakin tiukemmalla rumputyöskentelyllään, johon tosin kuuluu, tyylille ominaisesti, köpöttely tuplabasari.

9. Everything to Nothing

Klassisempaa tykytysriffiä ei oikein voisi keksiä. Tämä on samalla hyvä ja huono asia. Tässä vaiheessa levyä biisi ei yllätä, ei nostata, muttei petäkään. Tasavarma meininki jatkaa bändin aiempaa linjaa, jossa valitettavasti on liian vähän vaihtelua kantamaan näin laajaa tuotantoa. Toisin sanoen ollaan taas hevibändeille tyypillisen ongelman ytimessä. Miten perustella kokopitkä, kun hyvät ideat riittävät ep:seen.

10. Choke Sermon

Hyvä tuplabasarikomppi. Ainakaan tämä levy ei väsähdä kesken. Edellisen levyn Blacken the Cursed Sun oli samoilla linjoilla, joskin tässä on hc punk -väliosa. Ihan jees, mutta sooloistakin kuulee, miksi biisi on löytänyt kotinsa levyn loppupäästä.

11. Reclamation

Pituutta 7:09, oikeasti todella pelottavaa! Ainoa syy voi olla Fear Factory -henkinen muniin puhaltelu levyn loppuun. No ei, sieltä tuleekin Hellyeahia. Alas viritettyjä akustisia mörisemässä epäluonteikkaasti ja sitten puolinopea poljento päälle. Mihin tämä johtaakaan. Sitten vähän henkeä taukoon ja takaisin hepan kyytiin; pojat ovat nyt löytäneet ihan uusille urille. Valitettavasti tällainen kappaleen kesto tarkoittaa parhaimmillaankin progea (kuten Mastodonilla) tai ambienttia (kuten fF:llä). Tätä ei saada, vaan tulee tasaista nylkytystä, joka sitten koitetaan pelastaa mukatiukalla tykityksellä, mutta hidastakin hitaampi splashtahditus ilmiantaa tämänkin laiskuuden. Ja sitten vielä viimeinen minuutti akustista tilutusta aaltojen lyödessä rantaan. CUT FOR PACING REASONS! Mutta ei.

Sitten on bonareita, mutta niitä ei arvostella; levy on levy.

Ihan jees. Livenä tämä toimii kuin väärä häkä, varsinkin kun kuullaan vanhojen levyjen hittejä välissä. Muuten taas yksi puoliksi kova levy, eli business as usual.