Lamb of God: Wrath

Palaanpa taas levyarvioiden pariin. Kiitos vinkeistä herra K.K:lle!

Lamb of God on vääntänyt omaa metalliaan jo jonkin aikaa. Virginialaisbändi on ollut W:n mukaan vuodesta 1990, ja sen musiikillista tyyliä on kuvailtu milloin death metalliksi, milloin metalcoreksi ja viimeaikoina myös groove metalliksi. No joo, nämä nyt ovat näitä termejä. Pelkästään nuo wikipedia-artikkelit riittänevät kertomaan, kuinka hölmöä tällainen genre-orjuus saattaa pahimmillaan olla. (Jos ette usko, niin lukekaa.)

Palatakseni asiaan, täytyy alkuun todeta, että Lamb of God toi aiempaa huomattavasti selvemmin Pantera-vaikutteensa esiin edellisellä pitkäsoitollaan Sacrament:llä vuonna 2006. Oma suosikkini bändiltä on vahvasti tähän suuntaan nojaava Redneck. Nyt bändi on sitten pulauttanut uuden paketin pihalle, ja kun näitä mennään kesällä katsomaan, niin tästä lähtee:

1. The Passing

Avausraita on 90-metallista tuttu intro! Tasan kaksiminuuttinen instrumentaali lähtee puhtaalla Metallica-vaikutteisella näppäilyllä ja räjähtää aivan yhtä Hetfield/Hammett henkiseksi harmoniakitarajamiksi puolen minuutin kohdalla. Turhahan tämä biisi on mutta niin vietävän kaunis.

2. In Your Words

Siirtymä edellisestä on tyypillistä detskua: pikafeidillä suoraan kone käyntiin. Jotenkin tässä on samaa kehittelevää fiilistä kuin edellisessä avausrallissa Walk with Me in Hell. Tosin tiukempi tämä on ja jotenkin virkeämpi. Säkeistön alternateriffin singlenote vetäisyssä on jopa todellista hevieteerisyyttä. Väliosa taas on klassista matikkametalliruntua ja outro harmonista kehittelyä. Miksi tätä pitäisi grooveksi kutsua, kun se kuulostaa ihan Mudvaynen ja Mastodonin sekasikiöltä, Mastoväinöltä! Hyvä biisi siis.

3. Set to Fail

Sitten jotain tiukempaa. Varsin perinteinen aloitus avaa tyypilliseen LoG säkeistöön, jonka myötä päästään tavallista innostuneempaan kertsiin pinch harmonioineen, kromaattisine kuljetuksineen kaikkineen. Takuuvarmaa lammastahan tämä. Väliosan tykitys riffi ja soolo nostavat tunnelman kattoon. Down pick to the max! Loppua kohti tämä lähes neliminuuttinen biisi kuitenkin käy vähän pitkäksi, kun muutosta ei tulekaan, mikä pudottaa osakkeet hyvän tasolle.

4. Contractor

Alkuun on pyydetty Billy Bob -serkku huutamaan. Etelässä ollaan ja tiukalla asenteella. Nyt ollaan taas Pantera-maassa, mistä esimerkkeinä tiukat säkeistöt ja hidastettu kertsi, sekä vielä hitaampi bassoalkuinen väliosa. Tämä on sitä perinteisempää peruslammasta, vähän jo sitkeää, joskin hetkittäin maukasta, muttei mitenkään yllättävää.

5. Fake Messiah

Nimi ei lupaa hyvää (nämä nimet eivät nimittäin koskaan). Megadeth-henkinen kyttäysriffi puskee sisään kuin paha darrahiki Daccassa ylitiukan virvelin (lattiamikki) tukemana. Riffitkin ovat tällä kertaa sitä perusjytteä. Tämä on ihan jees, muttei mitenkään ylevää: Messiah, prophesy denied. Todellakin, ei mitään uutta tässä teemassa. Pakko näitä Yv-bändien +-angstin synnyttämiä biisejä on teitenkin tällä alalla kuunnella, mutta kun niissä ei ole ollut pitkään aikaan (jos koskaan) mitään rakentavaa tai mielenkiintoista. Ottaisitte oppia MDB:n Aaronilta.

6. Grace

Niin tämä bändihän vietti edellistä levyä mainostaneen kiertueensa pitkälti In Flamesin kanssa. Onko siis yllätys, että Flamendalen-henkinen nimi kätkee taaksensa liekkisän melodisen intron ja suorastaan häiritsevän tutun tykityksen. Ainoastaan Randy Blythen matalan uhkaava örinä muistuttaa siitä, että kyseessä ei ole se yksi ruotsalaisbändi. No joo, väliosa on ihan selvästi taas lammasta. Harmoniat ovat kuitenkin jotain todella uutta pojilta. Hienoa! Lisää tällaista.

7. Broken Hands

Hardcore huuto avaa tämän kappaleen, josta ensimmäisenä tulee lähinnä mieleen (pelottavaa kyllä) Machine Head. Tällaisessa ympäristössä Blythe on tosin parhaimmillaan. Kappale kulkee eteenpäin kuin dieselveturi puikoissaan Teuvo Merilokki. Kaiken lisäksi kertsin johtoriffi on todella koukuttava. Ei paha!

8. Dead Seeds

Huijarimessiaan virveli tekee paluun (liian aikaisin). Dimebagiltä opittu matalalta vedettävä löysähkö bendiriffi hallitse tämän vääntäisyn breikkiä. Se onkin sitten ainoa todella mieleenpainuva juttu tässä kappaleessa. Chris Adler tosin kantaa turhiakin hetkiä tiukkaakin tiukemmalla rumputyöskentelyllään, johon tosin kuuluu, tyylille ominaisesti, köpöttely tuplabasari.

9. Everything to Nothing

Klassisempaa tykytysriffiä ei oikein voisi keksiä. Tämä on samalla hyvä ja huono asia. Tässä vaiheessa levyä biisi ei yllätä, ei nostata, muttei petäkään. Tasavarma meininki jatkaa bändin aiempaa linjaa, jossa valitettavasti on liian vähän vaihtelua kantamaan näin laajaa tuotantoa. Toisin sanoen ollaan taas hevibändeille tyypillisen ongelman ytimessä. Miten perustella kokopitkä, kun hyvät ideat riittävät ep:seen.

10. Choke Sermon

Hyvä tuplabasarikomppi. Ainakaan tämä levy ei väsähdä kesken. Edellisen levyn Blacken the Cursed Sun oli samoilla linjoilla, joskin tässä on hc punk -väliosa. Ihan jees, mutta sooloistakin kuulee, miksi biisi on löytänyt kotinsa levyn loppupäästä.

11. Reclamation

Pituutta 7:09, oikeasti todella pelottavaa! Ainoa syy voi olla Fear Factory -henkinen muniin puhaltelu levyn loppuun. No ei, sieltä tuleekin Hellyeahia. Alas viritettyjä akustisia mörisemässä epäluonteikkaasti ja sitten puolinopea poljento päälle. Mihin tämä johtaakaan. Sitten vähän henkeä taukoon ja takaisin hepan kyytiin; pojat ovat nyt löytäneet ihan uusille urille. Valitettavasti tällainen kappaleen kesto tarkoittaa parhaimmillaankin progea (kuten Mastodonilla) tai ambienttia (kuten fF:llä). Tätä ei saada, vaan tulee tasaista nylkytystä, joka sitten koitetaan pelastaa mukatiukalla tykityksellä, mutta hidastakin hitaampi splashtahditus ilmiantaa tämänkin laiskuuden. Ja sitten vielä viimeinen minuutti akustista tilutusta aaltojen lyödessä rantaan. CUT FOR PACING REASONS! Mutta ei.

Sitten on bonareita, mutta niitä ei arvostella; levy on levy.

Ihan jees. Livenä tämä toimii kuin väärä häkä, varsinkin kun kuullaan vanhojen levyjen hittejä välissä. Muuten taas yksi puoliksi kova levy, eli business as usual.