My Dying Bride: The Lies I Sire

Nyt seuraa pikaista jatkoa uusien levyjen rintamalla. My Dying Bride on jatkanut valitsemallaan tiellä läpi jäsenistövaihdosten ja motivaatio-ongelmien. Koska olen kova fani, olen ostanut kaikki levyt tähänkin asti, vaikka toissalevy Songs of Darkness, Words of Light olikin minulle yhtyeen pitkän uran selvä pohjanoteeraus. Nyt julkaistulla kymmenennellä albumilla For Lies I Sire on mukana enää kaksi alkuperäistä jäsentä, laulajakaimani Aaron ja kitaristi Andrew, toisin sanoen ne musiikillisen suunnan kannalta läpi yhtyeen tuotannon keskeiset ihmiset.

Edellinen albumi A Line of Deathless Kings oli minulle askel oikeaan suuntaan. Löydettyään itsensä uudelleen metallibändinä 1990-luvun lopun eurohevin teknoistumiskauden jälkeen MDB siirtyi levy levyltä kohti raaempaa ja raskaampaa suuntaa. Viulistin puute ja Aaronin haluttomuus laulaa olivat pitkään selviä vaikuttimia soinnissa. Tämä tie on käyty loppuun ja uudella albumilla keskeisenä voimana on selvästi se My Dying Bride, johon meistä niin monet pikkuhevarit 1990-luvun alkuvuosina ihastuivat:

1. Fall With Me 7:15

Aloituksena Like Gods of the Sun -henkinen vetäisy junnaavine kitarakuvioineen. Välissä pilkahtaa samoin hitaampi harmoninen osa, jonka päällä Aaronin hitaasti, kuulaasti lausumaa lyriikkaa. Vähän alta kolmen minuutin kohdalla uuden jäsenen Katie Stonen viulu iskee sisään vienosti ja varovasti. "Forget me as winter comes"; tässä ollaan selvästi palattu perusarvojen pariin, joskin loppua kohti saadaan aikaiseksi varsinainen hittinostatus ja siitä paluu jumitukseen, sillä onhan tämä doomia. Hyvä peruspaketti.

2. My Body, a Funeral 6:47

Hitaan, kuulaan kitaraosion päälle masentuneella äänellä avaava Aaron on aivan suoraan Swansin maisemissa. Biisin teeman esittelyn myötä iskevät harmonisoidut särökitarat ja sooloviulu hitaan laahaavan rumpukuvion saattelemina. Klassista MDB:tä siis. Väliosassa mennään puheen ja tomien ajamana, mikä tyylikeinona on selvästi Godsin ja prosentin mukanaan tuomaa. Puolessa välissä laulua uusi rumpali Dan Mullins esittelee sitten uudehkon elementin: välirumpufillin, joka on ihan jotain muuta kuin totuttu. Mullins hakkaa staccato-riffien väliin nopeita, kovia fillejä. Onnistuneesti. Tätä on kiva kuunnella "partaveitsi iholla", My Dying Bride on palannut!

3. The Lies I Sire 5:29

Taas aloitetaan Swansin hengessä puhtaasti esitellen teema, jonka päälle alkaa täysi, hidas räminä. Tästä päästään hitaaseen harmoniaan ja kuulaaseen lauluun. Toisin sanoen ei huudon huutoa toistaiseksi. Pääriffi ei ehkä päätä huimaa, mutta itse säkeistöjen harmonioissa ollaan taas perusasioiden parissa ja väliosan kitara-viulu-yhteistyö ja hidastukset ovat kyllä tuttuakin tutumpia.

Tietenkään tällaisia lauluja MDB ei olisi voinut tehdä hyvällä omallatunnolla vuosituhannen taitteessa. Tarvittiin sivupolkuja ja kokeiluja ja paluu juurille, jotta tällaisella vedolla olisi taas se arvo, jonka se ansaitsee.

4. Bring Me Victory 4:08

Hitti! Pääriffi on For Youn tasoinen klasari. Viulumelodia päätähuimaava ja rumpujen potkaistessa sisään tunne jo katossa. Kuiskattu säkeistö on onnistuneesti herkkä täyden mätön keskelläkin. Tämä biisi jatkaa Under Your Wings and Into Your Armsin ja My Hope the Destroyerin hienoa jatkumoa MDB:n poppirallien maailmassa. Tämä levy kannattaa kuunnella jo pelkästään tämän kappaleen takia.

5. Echoes From a Hollow Soul 7:19

Sear Me III -henkinen introriffi väistyy pianotunnelmoinnin alta, jonka tueksi palaavat suorastaan raastavat kitaraharmoniat. Kokonaisuudessaan nyt ollaan edellä mainitun trilogian maisemissa. Tämä voisi olla Sear Me IV, mutta onneksi ei ole. Jo edellisen osan kanssa alkoi historian paino olla enemmänkin haitta. Huomattavaa on myös Aaronin ilmaisullinen vahvuus. Herra on selvästi päässyt viimeisten viiden vuoden aikana ilmaisullisista esteistään eroon, ja nyt saadaankin kuulla hänen ehkä (suorituksina) hienoimpia melodisia kikkojaan. SIlti mitään juttuja ei viljellä liikaa, vaan Stainthorpe pysyy vahvasti siinä, mikä on MDB:stä tehnyt MDB:n.

6. Shadowhaunt 4:37

Rauhallinen pehmeän kitaranäppäily ja viulumelodia esittelevät rauhallisen tunnelmapalan, jossa on kaikuja Dreadful Hoursin herkimmistä hetkistä ja prosentin maanisesta rytmikkyydestä samalla. Tämä kuulostaa todella paljon Anatheman doom-rockilta Alternative Fourin ja Judgementin ajoilta. Yllättävä veto siis, muttei mitenkään huono sellainen. Ehkä ovat tämän itsekin tajunneet, sillä loppua kohti biisi kerää voimaa, ja laulut muuttuvat kätinäkuiskauskuoroksi uudemman MDB:n tyylisesti.

7. Sanctuario di Sangue 8:27

Kun biisillä on tällainen nimi, ei alku voi olla muuta kuin mättöä, eikä biisi tältä osin yllätäkään. nyt ollaan teknisemmällä MDB-akselilla, joskin taas kerran tätä albumia selvästi hallitseva seesteisyys on hyvin, hyvin vahva. Vähän alta kahden minuutin Aaron yltyy oikein huudahtamaan kuin sydänkipujaan konsanaan. Tätä ääntä emme ole kuulleet sitten The Angel and the Dark Riverin! Ja eikös väliosa alakin pelkällä lähimiketetyllä rosoisen herkällä viululla. Nimestään huolimatta mieleen tulevat sellaiset klassikot kuin Your Shameful Heaven ja Songless Bird. Perusarvojen parissa todellakin.

8. A Chapter in Loathing 4:46

Avausriffi on suoraan joku vanhoista bändin mättöriffeistä, ja muutenkin nyt ollaan Wordsin maisemissa. Tämä on selvästi se yksi ulkopuolinen tällä levyllä. Vanha MDB olisi ehkä jättänyt tämän laulun pois levyltä tiukentaen samalla koheesiota, mutta onhan näissä tilaa ja onhan välissä kuultu taustaambience ihan jännä heitto Cry of Mankindin suuntaan. Se ei silti korjaa sitä seikkaa, että tämä on levyn huonoin biisi. Missä Fever Sea avasi Light at the Endin parin raskaan ja hitaan kappaleen jälkeen tämä tulee kevyen seesteisellä levyllä liian myöhään ja oikeastaan vähän turhaankin.

9. Death Triumphant 11:06

Nimensä veroisesti tämä eeppinen lied alkaa suurella riffillä kumuavien rumpujen säestämänä. Vauhtia riittää alusta kun Aaron kehittelee teemaansa suorastaan varovaisesti. Vähemmän innostavan väliosan pelastuksena toimii viulu, jota ilman tämä olisi ollut vain huono tapa lisätä pituutta. Välillä nimittäin käydään taas Dreadfulin maisemissa tuoreemman MDB:n mukaisissa ja prosentilla esitellyillä maanisdepressiivisillä sävyillä. Kumman helposti päästään kuitenkin biisin puoliväliin. Eli kyllä he hommansa edelleen osaavat. Ja onhan tuo nostatusvaihe suureellisessa pateettisuudessaan todella iskevä, kun Aaron vielä korostaa tätä:

"I was cynical, I was beautiful
the deep secrets in my eyes
there was something there
that made me aware
a drop of passion in your eyes."

Ei ehkä paras (tai lähelläkään sitä) bändin pitkistä biiseistä, mutta pitkästä aikaa hyvän levyn lopettajaksi ihan sopivan eeppinen vetäisy.

My Dying Bride on palannut ydinosaamisen pariin, levittäkää sanaa!