Mudvayne: The New Game

Mitähän uutta on tarjolla tällä kertaa? Mutaväinö on tullut tutuksi luomistaan tasaisen laadukkaista hevilevyistä (klassinen 50/50 sääntö pätee todella tarkasti, eli puolet on jööttiä ja puolet jautaa). Näinpä oli tietenkin pakko ottaa taas selvää:

1. Fish Out of Water

Intron kehittely antaa lupauksen jostain vinkeästä. Valitettavasti kun tätä vertaa kahteen edelliseen levynavausraitaan Silenced (The End of All Things to Come) ja Determined (Lost and Found) kappale jää pahemman kerran puolitiehen. Perusvarmaa keskitason ylittävää Mutaväinöä, muttei yhtään sen enempää.

2. Do What You Do

Uuden levyn radiohitti. Aloittaa Hellyeahin jälkimainingeissa akustisella kitaralla. Tästä puolirennosta kehittelystä päästään sitten takuuvarmaan hitti-Väinöön, eli harmonianytkytykseen, minkä takia tätä kuunnellaan. Takuuvarmasti iskevä riffi ja 100 % luotettavat laulut korkeine kätinöineen ja hentoine vastavirkkeineen luovat hyvän pohjan. Yllättävänä tekijänä iskee kahden minuutin kohdalla wah-kitarasoolo, josta Tribbett ehtikin Guitar Worldissä varoittaa. Aina jotain pientä uutta muuten varsin perinteisessä paketissa. Eiköhän tämä löydä tiensä best offille!

3. A New Game

Nimibiisi alkaa samanlaisella singlenotenytkytyksellä kuin toinenkin nimibiisi (the End of...), johon on ryyditykseksi laitettu suoraan Pantera-pelikirjasta kopioitu matala vastaava stereoääni (We're taking over this town). Selvästi on asiaa, muttei kuitenkaan mitään uutta. Tahdituskikat väliosassa ryydittävät sooloa, mutteivät oikein muuta. Ei tämä nyt suorastaan huono ole, muttei miten säväyttäväkään.

4. Have it Your Way

No sitten taas klasarislotille (levyn neljäs raita) himmeän hieno hittiriffi. Not Falling tulee vahvasti mieleen säkeistön dempatusta nytkytyksestä ja kertsi on todellakin ydinpommin varma paketti. Aikaa ei tuhlata tässäkään, vaan alle neljään minuuttiin ovat pojat saaneet kaiken olennaisen. Tosin kuten tuo Do Whatkin on kyseessä ns. keskitempoinen ralli, eli toistaiseksi levyllä ei ole ollut yhtään vihaista rykäystä.

5. A Cinderella Story

Vähän minä olen tähän (kiitos James H.) Roland Jazz Chorus soundiin kyllästynyt. Se nyt on niin uskomattoman mielikuvitukseton. Introsäkeistön takaa avautuu kuitenkin ihan kelpo puolihidas kehittely. Väliosan hitaan rento fiilistely kantaa erinäisiä country-henkisiä tunteita ja jotenkin tätä pitänee verrata Stone Sourin ensihittiin. Eihän tämä nyt oikein raskaskaan ole, kun kyseessä on kuitenkin balladi, nytkytysmatikkametallin vaatteissa. Ihan hyvä, mutta ehkä pitkällä aikavälillä vähän turhahko? No hyvä feidi (mikä itsessään on harvinaista).

6. The Hate in Me

Ryan Martinien basso nousee nyt ensimmäistä kertaa vanhoihin sfääreihinsä säkeistössä. Chad Gray yltyy oikein huutoon, joten nyt ollaan Väinön rankemmalla puolella. Biisi on kuitenkin parhaimmillaankin keskitasoa kekseliäisyydeltään tai riffeiltään, joten ei tästä nyt ihan liikaa jää käteen.

7. Scarlet Letters

Akustinen balladi, oikeastiko? No alkuun ainakin tämä on jossain Panteran Cemetaryn imitoinnin maisemissa. Mätön väliin on nivottu messeviä kitaraleadejä ja kertsien mättö on tyyliltään lähinnä Kotiteollisuutta. Mikä siinä oikein on, että pojat ovat seestyneet näin ja luoneet hengeltään näin keskitempoisen levyn? Taas kerran tämä biisi on itsessään varsin kiva, mutta jotenkin nyt ollaan enemmän AOR-rock kanavien kuin metallimeiningin lähteiltä käyty juomassa.

8. Dull Boy

Okei, nämä introlätinät ovat oikeasti huonoja. Jos tämä biisi alkaisi ilman niitä, siinä olisi potkua. Kuitenkin tässä on vihaa, joka on hyvillä harmoniatuplauksilla hiottu hyvään muottiin. Bassokin potkii läpi, kuten ennen muinoin. Ei ehkä omalaatuisinta tai hienointa Väinöä, mutta kivasti se noiden rentoilujen jälkeen herättää (tosin nytkin mukana on akustista ja tämäkin on keskitempoinen vetäisy).

9. Same Ol'

No huh, alku tuo mieleen lähinnä progerockin ja jonkun Toolin tai jotain. Onneksi pojat vaihtavat tahtilajia enemmän marssimetallin suuntaan ja alkavat potkia. Vähän on väliin saatu Static-Xstä opittuja sämpleherkutteluja ja call and response kehittelyjä Chadin eri lauluraitojen välille. Jää kuitenkin sellainen fiilis, että liian vähän liian myöhään. Tuntuu nimittäin, etteivät herrat saaneet kaikkea renkutusta Hellyeahilla systeemeistään, ja me kärsimme yhä tuon "black tooth Grinin" jälkitaudista.

10. Never Enough

Akustinen on ihan hyvä, mutta taas kerran pojat aloittavat kauniisti, kunnes noin 47 sekunnin kohdalla särökertsi potkaisee mätön hetkeksi päälle. Jos teette balladin tehkää se kanssa. Näille hybrideille on Cemetary Gatesin jälkeisessä maailmassa sijaa vain, jos riffit ovat juuri niin eeppisiä. Muuten biisin nimi vastaa kysymykseen onko tästä biisistä siihen... Don't waste my time todellakin.

11. We the People

Väinö palauttaa uskon valtioon. Ensimmäistä kertaa tällä levyllä ollaan vähän vauhdikkaammin liikkeellä. Ihan hyvinhän se luonnistuu, kun väliosan harmoniabassotauot tuovat sopivaa vaihtelua. Ainakin viimeinen biisi on tällä kertaa takuuvarmasti viihdyttävä, eikä torttu tai unikubia. Lauluissakin on vanhaa kunnon rappitempoa, jota on sitäkin todella kaivattu.

Mudvayne on selvästi tehnyt tasaisimman levynsä. Laatu ei varsinaisesti laske kesken kaiken, välissä ei ole hirveätä roskaa tai todella ylipitkiä progetteluja. Perusmateriaali on kuitenkin hitaampaa ja rauhallisempaa, eikä tämä ole välttämättä hyvä asia. Vihaa tältä levyltä on jotakuinkin turha etsiä. jos ovat laaksot matalampia ovat kukkulatkin vähemmän majesteettisia. No pari hyvää rallia tämä tarjoaa, eikä tämä tietenkään mitään Stingiä ole.