Hitaasti hyvä tulee, taas

Seuraava teksti on jossain määrin villieläinvastainen. Aina ei voi voittaa, mutta puhutaan siitä joskus toiste, sillä nyt on aika puhua hyvästä illallisesta.

Ennenkuin pääsemme itse asiaan, on syytä hehkuttaa ammattikokki Maija Silvennoista. Olemme omalla hitaan ruuan porukallamme käyttäneet hänen riistareseptejään nyt jo useamman kerran, sillä ne eivät todellakaan voi epäonnistua. Jos tiellä on siis tämän suuntaisia kiinnostuksen kohteita, voin vain lämmöllä suositella Maijan riistakirjaa (Maija Silvennoinen, Tammi 2006).

Mutta,

Tuossa viitisen, kuutisen vuotta sitten olimme veljeni kera Madeiralla. Hän sai siellä ajatuksen sijoittaa oman syntymävuotensa vuosikertaviiniin, kun vierailimme mielestäni saaren parhaimmassa viinitalossa, D'Oliveirasilla (aiheesta kannattaa lukea alkuun tämä). Heillä oli tarjolla hienoja 30-vuotta kypsytettyjä Madeiroita, mutta aika ei ollut vielä kypsä omalle vuosikerralleni. Toiselta suosikiltani Barbeitolta, löytyi kuitenkin se mitä etsin: 20-vuotta tynnyrissä kypsytetty vuoden 1980 rypäleistä tehty Madeira Verdelho. Tämä lähti silloin mukaan sillä tarkoituksella, että valmistujaisissani juodaan hyvät aperetiivit.

Syntymävuoteni Madeira (kuva: Tuomas Pylkkänen, 2010)

Näin ei tietenkään koskaan käynyt, sillä valmistujaisia ei pidetty työkiireiden takia. Näinpä, etenkin kun viineistä innostunut ystäväni oli hiljattain palannut vuosien jälkeen takaisin Suomeen, päätimme järjestää kerrassaan toisen Mussalon ruokakerhon. Teemana ei kuitenkaan itsessään ollut tämä viini, vaikka se toikin syvyyttä tapahtumaan. Päätimme nimittäin keskittyä kenguruun.

Niin, Kenguun. Espoosta pakasteesta (tietenkin) löytyi kengurun sisäfilettä, ja pakko se on myöntää, että ausseilla on hyvät lihat erämaassa. Hetkisen omaatuntoa kolotti, mutta sitten luontodokumentit ja eläintarhavierailut haihtuivat mielestä, sillä kyseessä on poikkeuksellisen erinomainen liha. Mutta eipä kiirehditä nytkään, vaan käydään koko kattaus tarmolla läpi...

Ensinnäkin hyvän Madeiran kanssa oli tarpeellista nauttia jotain ruokahalua herättävää sormiruokaa. Vuoden takaisen tapahtuman muistoksi tuhottiin pakasteesta viimeiset Länsi-Suomen peurat, sisäfile nimittäin. Näistä ei ole kuvaa, mutta vielä kertaalleen täytyy kiittää lihat toimittaneita Haliloita. Kerrassaan erinomaista! Peura ja Barbeito muodostivat todellisen vahvojen makujen harmonian, jollaista ei ihan joka päivä pääse kokemaan. Kypsä ja tasoittunut, pehmeän lämmin madeira avasi makunystyrät, ja näin mehevän lihan metsäiset aromit pääsivät oikeuksiinsa.

Alkusalaatti (kuva: Tuomas Pylkkänen, 2010)

Alkupalojen jälkeen siirryttiin pöytään. Oli vuorossa talveen erinomaisesti istuva salaatti: jokiravun pyrstöjä, avocadoa, rucolaa (musitaakseni) ja tomaatteja. Ken ei ole nauttinut jokiravun pyrstöjä avocadon kanssa ei tiedä mitään erinomaisesta salaatista. Äyriäisen tuore rapsakkuus ja sitruunalla ryyditetty terävä lihaisuus luo avocadon kermaisen pehmeyden kanssa täydellisen makujen harmonian. Huomatkaa myös Nuottimäki-Sankola-Pylkkänen kylmäkkökolmikon täydellinen presentaatio. Täydellistä!

Salaatin kanssa sommelierimme "kohta tohtori" T oli valinnut australialaista valkoviiniä Pinnacle vuodelta 2007.

Pääruoka (kuva: Tuomas Pylkkänen, 2010)

Kengurun rinnalle oli tietenkin tarkoituksenmukaista tuoda selkeitä, luonnollisia makuja. Kuvasta ei ehkä ihan kaikki avaudu, joten avataan vähän tarkemmin. Oikealla näette raakaraasteesta valmistetun ja täten tekstuuriltaan selkeän ja kiinteän perunaröstin. Taustalla on kesäkurpitsa-tomaatti uunivuokaa, juustokuorrutteella tietenkin ja tämän vieressä höyrytettyä parsakaalia. Kastike taisi olla timjamilla maustettu (korjatkaa jos muistini pätkii).

Rösti oli todella helppo, kunhan valmistukseen on uhrata pari pientä pannua, jolloin muoto tulee vaivatta. Päivän hifistelyhetken tarjosi parsakaali. Mikäli tarvitsette kattilanne päälle todella tiiviin kannen, käyttäkää keittiökalvoa. Se kestää kyllä lämpöä tämän verran.

Röstit tulilla (kuva: Tuomas Pylkkänen, 2010)

Jos alkupalojen kanssa oli valkkaria, nyt mentiin tietenkin täysillä päin punaisia. Punaisen mantereen kamaralla kuitenkin visusti pääraaka-aineen kunniaksi. Hewitsonin Miss Harry ja Lehmann tarjosivat riittävästi vastusta ruuallemme.

Punaviinit lopetettiin sitten juuston seurassa, kuten madeirakin. Tarjolla oli isännän valitsemia vuodenaikaan soveltuvia homeita. Oma piparisuosikkini on jo vuosikymmenen ollut ranskalainen lehmänmaitosinihome St. Agur. Se tarjoaa pehmeyttä ja lisää pehmeyttä, niin ja muistaakseni n. 60 % rasvaa. Etualan homekasa on tietenkin vanha englantilainen sinihomeiden klassikko Stilton, jonka rinnalle löytyi tietenkin Port-viiniä (perusvarma Graham'sin LBV 2003). Takarivin brie oli jouluksi varattu perusvarma Pays d'Auge (kai, en enää muista kunnolla), mutta oikealla etualalla istuvasta köntistä ei juustoystävä voi erehtyä. Tämä oljilla suittu klassikko kelpasi Kaarle Suurenkin hoviin. Tarkoitan tietenkin Brie de Meauxia!

Juustot kävelivät vatsaan (kuva: Tuomas Pylkkänen, 2010)

Tässä vaiheessa alkoi kokemuksesta olla etua, sillä edessämme oli vielä jälkiruoka. Ja se oli talviseen henkeen sopivasti täyttä asiaa: portviinisuklaakakku appelsiinikermavaahdon kera.

Sokerina pohjalla oikeaa suklaakakkua (kuva: Tuomas Pylkkänen, 2010)

Kakkua muuten lähti vieraiden mukana ja isäntäkin taisteli viikonpäivät, ennenkuin se oli saatettu paremmille maille. Tämä ei ollut hotelli Sacher, mutta samaa henkeä kakusta oli aistittavissa. Tuju tumma suklaa antoi kakulle kiintäen rungon, jonka päälle yhtälailla aromikas port toi runsaita ja hedelmäisiä sävyjä. Suklaakuori oli notkea ja runsas ja appelsiinin kuorella maustettu kermavaahto toi tarvittua ilmavuutta kokonaisuuteen. Uskomatonta!

Kun seurueemme oli saanut kakun nautittua, oli aika käydä sohville jotakuinkin makuuasentoon. Nautinnollisen aterian painikkeeksi viinurimme oli varannut erityisen herkun Alppien kainalosta. Chartreuse 1605, tuo Itä-Ranskan alkuperäinen vihreä keiju taittaa kovemmankin aterian, ja tälläkin kertaa se tuli todelliseen tarpeeseen.

Näin jälkeen päin voi vain todeta, että jos nämä meidän sessiomme kehittyvät tähän malliin, mitähän on tiedossa vuoden päästä?

Tällä kertaa en tarjonnut tarkkoja reseptejä, sillä osan löydätte Majan kirjasta ja loput voitte tiedustella niin halutessanne toimituksesta. Taas kerran tuli havaittua se, että ruoka on aina parempaa hyvässä seurassa, ja todella hyvä ruoka antaa ehdottomasti tilaisuuden tavoitella parempaa todellisuutta. Tällä kertaa se tuli yhden australialaisen kengurun, suomalaisen peuran ja ruotsalaisten jokirapujen kustannuksella. Energiaa kului tämänkin tilaisuuden eteen aivan kohtuuttomasti, paljon enemmän kuin minä kehtaan koskaan laskea. Tämä ihan vain muistutuksena siitä, mikä on pienen, herkullisen harrastuksemme ydin: länsimainen elintaso.

Kiitos osallisille. Kunnes tapaamme jälleen!