Soitan kitaraa ja olen siinä subjektiivisesti ihan hyvä. Oikeasti olen todella huono kitaristi, jos mittakeppiä haetaan maailman huipulta tai edes ammattikitaristien joukosta. Minua ei huvita treenata yli kymmentä tuntia päivässä skaaloja, arpegioita ja sointuvaihdoksia. Tämä on harrastus, sen tarkoituksena on tuottaa iloa, ei rahaa tai muuta vastaavaa.
Olen nähnyt joitain näistä kitaramaailman sankareista livenäkin (Vai, Sardinas, Morse, Laiho mm.), voidakseni vain todeta, että jotain mätää tässä koko kultissa on. Kitaristit elävät omassa maailmassaan, joka tavallaan lähestyy klassista musiikkia vakavuudessaan. Kun ystäväni kuitenkin opasti minut
Tiago Della Vegan ihmeelliseen maailmaan, saatoin vain todeta, että taas kerran oli saavutettu sellainen taso minulle niin rakkaan soittimen kaikkeudessa, ettei siihen oikein enää voinut suhtautua muulla kuin kauhun sekaisella epäuskolla.
Miten tähän on tultu?Taitavia muusikoita on ihailtu pitkään.
Paganini ihastutti Eurooppaa uskomattomilla taidoillaan. Selvästi tämä virtuoositeetin kultti liittyy laajempiin kulttuurimme sankarimyytteihin, jollaisia musiikissa on ollut Mozartin päivistä lähtien, ellei kauemminkin. En tunne ns. eurooppalais-klassista musiikkia tarpeeksi hyvin voidakseni tässä syventyä näihin uuden ajan tapahtumiin ja eurooppalaisen virtuoosimentaliteetin kehitykseen. Voin sitä vastoin hahmotella sitä, miten tämä eetos tuli ja valloitti kitaran.
Modernissa mielessä ensimmäisiä kitaravirtuooseja oli epäilemättä belgialainen roma,
Django Reinhart. Modernin hänestä tekee se, että Reinhartin musiikkia voi yhä kuunnella nauhoituksista toisin kuin aiempia virtuooseja, joista meillä on jäljellä vain kirjallisia lähteitä, partituureja, kommentaareja ja muita vastaavia. Djangon taitoa voimme arvioida soittotekniikan, tarkkuuden ja artikulaation perusteella. Erityisen vaikuttavan hänen tarinastaan tekee tämä:
he received first- and second-degree burns over half his body. His right leg was paralyzed and the third and fourth fingers of his left hand were badly burnt. Doctors believed that he would never play guitar again and intended to amputate one of his legs. Reinhardt refused to have the surgery and left the hospital after a short time; he was able to walk within a year with the aid of a cane. His brother Joseph Reinhardt, an accomplished guitarist himself, bought Django a new guitar. With painful rehabilitation and practice Django relearned his craft in a completely new way, even as his third and fourth fingers remained partially paralyzed. Hence, he played all of his guitar solos with only two fingers, and managed to use the two injured digits only for chord work. (Wikipedia)
Django Reinhart eli kuitenkin jazzin ja mustalaismusiikin maailmassa, joka alkoi 1900-luvun puolivälissä erota valtavasti kevyemmästä populaarimusiikista. Nykyisen popin, rockin ja muiden johdannaisten alku kitaran näkökulmasta löytyy Yhdysvaltain etelästä, Mississippi-joen varsilta ja suistosta sekä Appalakkien laaksoista. Tämän musiikin ensimmäiset innovaattorit ovat suurten muuttoaaltojen myötä teollistuneeseen pohjoiseen, Chicagoon ja New Yorkiin, päätyneitä mustia muusikkoja. Heille nopeus ja teknisyys olivat pitkälti toissijaisia tekijöitä, sillä bluesissa tunne on aina ollut keskeistä.
Nämä vaikutteet yhtyivät country- ja bluegrass-traditioihin ja niiden myötä nousivat valtavirtaan Elvis ja muut 1950-luvun suuruudet. Vaikka
Scotty Moore ja muut kitara-aikalaiset olivat kovia soittajia, ei heitä ihailtu tämän takia. He olivat niin sanotusti vain bändin poikia. Muutos alkoi näkyä 1960-luvun alussa. Beatlesin ja Rollarien ympärillä pyörivässä mylläkässä vain viitteellisesti, mutta samaan aikaa uraa luoneiden Eric Claptonin, Pete Townsendin ja Jimi Hendrixin kohdalla vallan suoraan.
Kun Clapton erosi Yardbirdsista petyttyään
For Your Loven populistiseen suuntaan, ja liittyi englantilaisen bluessuunnannäyttäjän John Mayalin Bluesbreakersiin, alkoi hänen kohdallaan tapahtua. Viimeistään Cream räjäytti pankin ja (kuten useasti todetaan) Lontoon katukuvaan ilmestyivät
Clapton is God -graffitit. Hendrix vastavuoroisesti ajoi Claptonin kirjaimellisesti lavalta taituruudellaan. Jimmy Pagen, Tony Iommin ja monien muiden ohella nämä 1960-luvun nousukkaat uudistivat kitaristin asemaa ja näkyvyyttä populaarimusiikissa. Sähkökitara oli vuosikymmenen kuumin soitin, ja sen virtuooseista oli tullut suuria staroja.
Useimmille heistä (Clapton, Hendrix, Page ja Iommi mm.) kitaran soitto oli suoraa jatkumoa bluesista. Vaikuttaakin siltä, että nämä Britannian pojat vahvistivat ainakin osittain mustan musiikin vanhojen suosikkien mainetta jälkipolville. Tästä esimerkkinä mainittakoon varsin suora kunnianoisoitus:
Eric Claptonin albumi Me and Mr. Johnson. Deep Purple oli kuitenkin toista maata. Ennen kuin yhtye vakiintui 1970-luvun alussa maailman valloittaneeseen mark II kuosiinsa, bändi kokeili kosketinsoittaja John Lordin johdolla yhtä jos toista. Mielestäni kummallisin kokeilu oli eittämättä vuonna 1969
Royal Philharmonic Orchestran kanssa äänitetty, ja Lordin säveltämä
Concerto for Group and Orchestra. Tätä suorempaa viittausta klassiseen musiikkiin rockin aikakirjoista saa todellakin etsiä.
Mukana oli tietenkin myös
Ritchie Blackmore, jonka harteille koko tämä kitaravirtuositeetin kauhistus oikeastaan voidaan laskea (ellei sitten Per Gesslen!). Blackmore toi aikalaisiaan huomattavasti suoremmin rockkitaran soittoon klassisia teknisiä vaikutteita, kuten käy ilmi mm.
Speed King -laulun soolosta, sekä oikeastaan herran rytmityöskentelystä yleensä. Blackmoren puolustukseksi on sanottava, ettei hän ollut yksin vastuussa kitarasankarien tyylitajun täydellisestä puutteesta, vaan oli erityisesti Pagea huomattavasti hienovaraisempi pukeutuja!
Purppuran jälkeen Blackmore pisti pystyyn
Rainbow -yhtyeen, jonka myötä haltiahippeilyyn aiemmin syyllistynyt Ronnie James Dio myös sai kohtuuttomasti huomiota. Nämä proggikset loivat huomattavissa määrin pohjaa uusille suuntauksille, mutta suurin vaurio syntyi, kun Blackmorea (ja Uli Jon Rothia, Brian Mayta sekä Paganinia) ihaillut
Lars Johan Yngve Lannerbäck päätti 1970-luvulla teininä lähteä musiikkia tekemään. Tämän päätöksen seurauksista me kärsimme yhä tänäkin päivänä.
Tottakai moni muukin oli tällöin liikkeellä. Iso-Britanniassa Judas Priest johti joukkoja uuden hevin ihmeelliseen maailmaan, ja joukot vastasivat. Yhdysvalloissa Eddie Van Halen keksi
kurittaa kitaran otelautaa plektralla luoden uuden kauhean massatuhoaseen kepittäjille, ja tuomiten kaikki soitinliikkeissä asioivat ja työskentelevät ihmiset vastedes lirutuksen kurimukseen. Silti Ynkka oli kaikista hirvityksistä kauhein, hänen johdollaan uusi sukupolvi spandexiin ja ihonmyötäiseen nahkaan pukeutuneita variksenpelättimiä päätti tehdä nopeudesta kitaristin taidon mittarin. Miten tämä suoraan sanoen tapahtui, on yhä selvittämättä ja vaatisi mentaalihistoriallista tutkimusta muuten.
Kaikenlaiset Steve Vait ja Michael Angelo Batiot ilmestyivät peräkammareistaan aseistettuna loputtomin harjoitustunnein ja ylikellotetuin vahvistimin. Kävi kuten aina näyttää käyvän: homma meni överiksi ja 1990-luvulle saavuttaessa porukka oli kypsynyt huolella tähän kitaristien itsetarkoitukselliseen irvailuun. Siinä missä Paganini oli ollut jossain määrin poikkeuksellinen tapahtuma, oli näitä kepittäjiä nyt joka niemessä ja notkossa. Niin sanotut
Grunge ja
Nü Metal onkin mielestäni nähtävä juuri tässä valossa. Pelkistetty, suoranaisen antivirtuoosinen tyylitaju oli vastalause hybrikselle ja hedonismille.
Mutta eihän se kestänyt. Pandoran lipasta ei voinut enää sulkea, ja maailma oli pullollaan kotikitaristeja. Minäkin seurasin nuorena poikana, kun Aleksi Laiho osoitti suurta taituruuttaan Tapiolan koulussa bändinsä Inearthedin kanssa. Hienoahan se oli! Läpi 1990-luvun kepityshaluiset kitaristit kärvistelivät odottaen aikaa parempaa, kunnes hitaasti lupaukset viimein täytettiin.
John Petrucci ja yhteensä Dream Theater johtivat pitkällisten valmistelujen myötä uutta hyökkäystä kuulijakuntaa vastaan. Shadows Fallin ja lukuisten muiden avulla uusi 1980-luvusta mitään muistamaton sukupolvi omaksui uudelleen kikkelihevin ihanuuden permiksineen, sifonkeineen kaikkineen! Näin
Dragonforcen kaltainen mielikuvitukseton kuritus ilman päätä häntää saattaa mennä läpi. Muistimme on rajallinen eikä yllä aikaan ennen meitä, valitettavasti.
Lopuksi
Olen yllä käynyt läpi poleemisesti niitä teemoja, joita kitarasankariuden historiassa tulisi ottaa huomioon. En tietenkään pyrkinyt akateemisen kylmäkiskoiseen tulkintaan, vaan annoin palaa ihan tunteella. Vaikka arvostan kaikkia edellä esittelemiäni soittajia juuri heidän teknisen taituruutensa ja järjestelmällisen ja pitkäjänteisen päättäväisyytensä takia, en oikein voi arvostaa heitä sen enempää taiteellisesti kuin älyllisestikään. Kitaransoitossa on laajalti otettu aimoharppaus taaksepäin älyllisellä tasolla (tai ehkä kehitystä ei koskaan ollutkaan). Useimmat kitaristit suhtautuvat moniin heitä koskeviin asioihin taikauskoisen irrationaalisesti, kehittäen samalla mieletöntä mekaanista osaamista. Tähän asiaan palaan myöhemmin, mutta vain affektien tasolla todettakoon, että jotain todella vastenmielistä tässä koko hommassa on.
Tekstit
